“Yksi jokaista, kiitos” eli pitkä illallinen Ravinteli Berthassa

Viimeinkin ehdin katsastamaan Rautatienkadun uuden “fine dining bistron”, josta on jo kauan ennen sen vajaa kolmeviikkoista historiaa ollut melkoinen hype päällä Facebookissa ja muuallakin. Eipä yhtään turhaan ole supistu. Pitkästä aikaa tuli koettua ruoan parissa jotain todellakin mainitsemisen arvoista Tampereella! Paikka on tyylikäs, mutta silti viihtyisä. Tyylitaju ja ammattitaito näkyi miljöön lisäksi kaikessa muussakin. Se, että kolme alan huippuammattilaista on lähtenyt perustamaan itselleen mieluista työpaikkaa johtaa näköjään parhaimmillaan tällaisen lopputulokseen.

Berthassa on ehdottomasta tuoreudesta kielivä suppea vaihtuva ruokalista. Vaihtuvuus ei ole itseisarvo sinansä, mutta keittäjien ambitioita ja asiakkaiden mielenkiintoa sellainen ruokkii kummasti. Kun hankkii vaikkapa kokonaisen vasikan ja käyttää siitä kaikki ruhon osat ja sitten vaihtaa vaikkapa karitsaan, ollaan perusasioiden äärellä. Lähiruoasta tai luomusta ei tehdä numeroa, mutta kun hyvät raaka-aineet ovat ravintolan lähtökohta, ei moisia asioita tarvitse mielestäni erikseen edes keinotekoisesti yrittää hehkuttaa, vaan ne ovat luonnollinen osa kokonaisuutta.

Ruokalista näytti niin mielenkiintoiselta, että päätin tilata “yhden jokaista” pieninä maisteluannoksina. Menu on suunniteltu kolmen ruokalajin syöjille, joten mistään suunnitellusta draaman kaaresta ei varsinaisesti siis ollut kyse. Neljättä tuntia siinä vierähti ruokien ja juomien äärellä. En kuulemma ole ainoa joka on päättänyt jättää auton noudon seuraavaan aamuun…

Pelin avannut graavi siika otti heti niin sanotusti luulot pois. Mustajuuripyreen, paahdetun briossin ja “mummon kurkkujen” keralla tarjoiltu annos oli hienostunut, mutta samalla kovin turvallisen makuinen ja kaikesta paistoi ammattitaito ja asioiden hallinta. Uusiseelantilainen Marlborough Riesling avasi pelin viinien osalta varsin mallikkaasti. Seuraava alkupaloista, syntisen ihanaan pohjaan leivottu sienipiiras waldorf-salaatin kera jatkoi lupausten lunastusta: juuri tältä “tavallinen” ruoka maistuu kun se on hyvin tehtyä ja tarjoillaan arvokkaasti. Arvokkuutta lisäsi osaltaan australialainen Ottonel Muscat -viini.

Possun potka taisi olla alkuruoista suosikkini. Ylikypsäksi haudutetun rasvaisen lihan lisukkeena tarjoillut lempeän happamat maut, etikkaiset retiisit ja retikka näppäilivät sieluni kieliä piparjuurella maustetun ranskankerman säestäessä harmoniaa. Annoksen hapot totta tosiaankin olivat mennä lähes överiksi, mutta tarjoiltu australialainen valkoinen “Lulu” piti ne ihanasti kurissa ja yhdessä ne loivat kovin harmonisen hetken tuon pienen herkun äärellä. Ja hyvän annoksen ominaisuuksiinhan kuuluu se, kuten usein todettua, että se ikään kuin loppuu hieman kesken.

Sous vide, eli lämpöhauteessa asteen kymmenyksen tarkkuudellä (usein maltillisen pitkään) kypsentäminen on modernia keittotaitoa parhaimmillaan ja sen pohjalle pitkälti perustuu Bertan kokkien luovuus. Itselleni ruoanlaitto on enemmän metafyysistä fiilistelyä kuin kemiaa, mutta ei voi kuin ihailla sitä prosessien, makujen ja rakenteiden hallintaa, jota edusti esimerkiksi ensimmäisenä pääruokana tarjoiltu juuri täydellisen tarkasti suolattu ja kypsennetty kuha. Jälleen oltiin tekemisissä itselleni kovin rakkaan makumaailman kanssa. Kastikkeessa maistunut Pastis ja lisäkkeenä hillottu fenkoli olivat täydellinen kumppani kalalle ja myös pinaatti miellytti suuta. Perunakakku soveltui hyvin haarukalla muussattavaksi ja kaiken kastikkeen talteen ja parempiin suihin saamiseen, mutta maultaan ja rakenteeltaan se jäi ehkä illallisen heikoimmaksi lenkiksi. Juomana toimi ansiokkaasti illan toinen Riesling, tällä kertaa muistaakseni saksalainen.

Viime perjantaisen Aamulehden Valo-liitteen toimittajan mielestä vasikan potka oli tylsä annos. Itselle se oli kovin lämmittävä ja tunteita herättävä syksyinen makuelämys, vaikka ei mitään elämää suurempaa edustanutkaan, mutta ruokaahan tämä nyt vain onkin. Siemaisin lasiin kaadettua uusiseelantilaista Pinot Noiria ennen ruoan saapumista ja viinin päällekäyvä raakuus taisi saada sanomaan oikein ääneen jotain ei-niin-mairittelevaa. Näennäisen yksinkertainen annos sisälsi suussasulavan kypsäksi hadutettua vasikan potkaa, joka makasi ilmeisestikin vasikan liemessä keitettyjen linssien päällä. Totuuden nimissä, en erota mausta mustia Beluga-linssejä ranskalaisista De Puyn linsseistä, mutta niitä molempia annoksessa kuulemma oli ja hyviltä maistuivat. Lisukkeina oli pieni porkkana ja pätkä sellerin vartta. Siinä maistellessa kävi viinin funktio taas kovin selväksi. Tosin ruoka vei tässä kohtaa voiton ja viini unohtui lasiin maistuen taas pelkästään juotuna taas ei-niin-lempeältä.

Ateria huipentui seuraavana tarjoiltuun annokseen ja se oli kyllä parasta mitä olen hetkeen syönyt! Ihanien syksyisten kasvimaan antimien, ruusukaalin, sipulin ja kermaisen lanttupyreen suloisessa sylissä lepäsi käsittämättömän intensiivisen makuinen ja pehmeä pala possun poskea. Sen rinnalla olisi kuvitellut makkaran kuin makkaran kalpenevan, mutta hyvin pärjäsi Berthan poikinen omin pikku kätösin valmistama pieni ja rasvainen possumakkara makunsa ja rakenteensa puolesta. Alkon hyllyiltäkin tutun tuottajan, Hewitsonin Shiraz sai voihkimaan lisää. Nyt oli jo muuten tarjoilijakin päässyt vauhtiin viinifiilistelyissään ja erityisesti eräs Pamela Anderson -vertaus jäi viihdyttävänä mieleen.

Oli vielä jaksettava maistella jälkiruoat. Uuniomenan, kanelin ja ranskankermajäätelön liitto oli syksyinen, kovin klassinen ja toimiva. Seurana tarjoiltu jalo Eiswein, varsinkin näin hyvä sellainen, ilahduttaa aina. Keskimmäinen kolmesta jälkkäristä, nugaan, luumun ja rusinan kera tarjoiltu maustekakku toi mieleen joulun eikä ollut lainkaan pahaa sekään.

Tyylikäs lienee liian ohut adjektiivi kuvaamaan aterian lopetusta. Leikkisä versio banana splitistä alkoi siitä kun tarjoilija kaatoi lasiin lähinnä siirappia muistuttavaa äklömakeaa sherryä. Itse annos koostui tummasta suklaakakusta, Jaloviinalla maustetusta jäätelöstä sekä sokerin kera karamellisoidusta banaanista. Ensi maistiaiset tuota herkkua saivat minut ja seuralaisen nauramaan ääneen silkasta ylitsevuotavasta ihastuksesta. Kokemusta kuvaa ehkä parhaiten kun laitat silmäsi kiinni ja kuvittelet tekeväsi ecstasy-päissäsi lumienkeliä, mutta lumihangen sijasta makaatkin siirappilammikossa.

Kyllä, tällaista ravintelia Tampereelle onkin kaivattu: helposti lähestyttävää, mutta sopivan ylellisen oloista oman rahan paikkaa, jossa voi kokea oikeita makuja ja tuntee tulleensa asiaansa vihkiytyneiden ihmisten luo kylään ja palveltavaksi. Mistään paremmuuksista lienee turha tässä yhteydessä puhua, mutta sanomattakin on selvää, että kaupungin ravintoloiden harvalukuiseen terävään kärkeen Bertha kuuluu jo nyt. On ilo nähdä valoa tunnelin päässä. Joko viimein orastaisi Tampereella aika kun ravintolassakäynti on useammin arvoisensa elämys kuin vain toiminto jossa hyödyke ja suorite vaihtavat omistajaa ja rima nipin napin ylitetään?

Pitääkin varata taas ensi viikoksi pöytä.